Kaikki vanha ei ole huonoa - eikä uusi hyvää

Sunnuntai 6.5.2018 - Tuottavuusaktivisti Reino Myllymäki

Tässä se on: kirjoittajan ihan ensimmäinen digikuva, räpsäisty 5.3.1996, yli 22 vuotta sittenKodak DC50 -kameralla. Kuva on käännetty KDC-tiedostomuodosta JPG:ksi ja painettu Photoshop Elementissä paria nappulaa. Kuva: Reino Myllymäki.

Sain maaliskuussa 1996 käyttööni digikameran. Kamera oli Kodak-merkkinen ja muistutti ulkonäöltään pikemminkin videokameraa tai nykyisin golfkentillä käytettäviä etäisyysmittareita.

Työnantajani viestintäosasto piti kameraa leikkikaluna. Itse uskoin, että digitaalisuus mullistaa valokuvauksen. Molemmat olivat oikeassa. Se kamera oli leikkikalu ja digitaalisuus mullisti valokuvauksen.

Uusi teknologia ilmestyy käyttöömme usein ensin näytösten kummajaisena tai leikkikaluna, kunnes teknologialle keksitään hyötykäyttö, joka useinkaan ei ole se, mitä ensimmäiseksi uskotaan. Harvapa esimerkiksi ylläpitää pakastimen sisältöä kotitietokoneellaan...

Harva olisi uskonut, että 2000-luvun alkuvuosien myydyin kamera - digikamera - oli Nokia-merkkinen. Sehän oli mahdollista, kun digikamera ympättiin matkapuhelimeen. Senkään järkevyyttä en heti alkuun hiffannut.

Digitaalisuus todella mullisti valokuvauksen. Mutta pikku hiljaa ymmärsin, että se ei muuttanut kaikkia valokuvauksen lainalaisuuksia. Hämärässä kun kuvaa, valotusajasta pukkaa tulemaan pitkä, jolloin lopputulos on sekasotkua. Sitä syntyy myös liikkuvasta ajoneuvosta kuvatessa, jos valotusaika ei ole erityisen lyhyt. Ja niin edelleen.

Nämä ajatukset tulivat mieleen, kun pohdimme Tietoyhteiskunnan kaksi puolta -kirjaa kootessamme erilaisten ismien tulemista työelämään. Helposti kuvitellaan, että uusi oppi korvaa kaiken aikaisemman ja vanhaan vetoavat luokitellaan helposti jääriksi, muutoksen vastustajiksi tai menneisyyden ihmisiksi. Näin on käynyt esimerkiksi ketterien menetelmien käyttöönoton yhteydessä: suunnittelua ja dokumentointia ei enää kuulemma tarvita.

Viisaus on siinä, että ymmärtää, mitä vanhasta on heitettävä pois ja mitä säilytettävä. Selviytyäkseen ihmisen, perheen, yhteisön, kansan ja jopa ihmiskunnan on aika ajoin mietittävä, mikä taltioidaan museoihin ja mikä jää käyttöön. Se - niinkuin mikään muutos - ei onnistu itsestään, vaan siihen kuluu energiaa.

Tietoyhteiskunnan kaksi puolta -kirja julkistettiin 23.3.2018.

Valitse suuntasi, Suomi!

Maanantai 23.5.2016 - Reino Myllymäki

"Vähän päälle 40-vuotiaana edessä on tienhaara tai risteyskohta loppuelämäämme johtavalla tiellä. Tie kulkee joko alamäkeen yhdessä ruumiin biologisten toimintojen kanssa tai uudelle alueelle, joka mahdollistaa toisen huipentuman luomisvoimille parikymppisen tapaan. Parhaimmillaan tämä luomisvoima kestää pitkälle yli 70-vuotiaaksi saakka."

Lainaus on Marjatta Jaben kirjasta Ikä voimavarana. Tunnen monia, jotka ovat nelikymppisenä valinneet hitaan alamäen. Onneksi tunnen myös ihmisiä, jotka eivät ole tyytyneet tähän helppoon ratkaisuun, vaan ovat lähteneet etsimään uutta aluetta ja löytäneet paljon mielenkiintoista tekemistä.

Asia tuli mieleen, kun mietiskelin sitä tuottavuuskasvun ilosanomaa, mitä olemme CxO:n puitteissa levittäneet Suomaisen Johtamisen Päivillä ja muutenkin. Tuottavuuden kasvattaminen tarkoittaa sitä, että pyrimme tekemään yhä enemmän samassa aikayksikössä käyttäen hyväksi johtamisen ja teknologian suomia keinoja. Tämä onkin tarpeen maassa, jonka työmäärä on laskevalla käyrällä.

Joskus tuntuu kuitenkin irvokkaalta puhua tuottavuuskasvusta, kun maassa on niin paljon työttömiä. Sillä jos pidämme kansantalouden arvoa vakiona, talouskasvu vähentää työmäärän tarvetta ja synnyttää uusia työttömiä.

Tässä me olemme vedenjakajalla, tienhaarassa kuin nelikymppinen ihminen. Uskommeko, että kansantaloutemme kasvaa ja että työllisyysaste myös? Vaiko emme? Vastauksesta riippuen valitsemme jomman kumman tulevaisuuden: Tulevaisuuden, jossa teemme innovaatioita, parannamme tuottavuuttamme, työllistämme kaikki työhaluiset ja osan haluttomistakin sekä pidämme maamme puolustuskyvyn kunnossa ja samalla äänivaltaisena kansainyhteisön jäsenä?

Vai onko tulevaisuutemme jonkinlainen tasajaon tie? Hyväksymme sen, että kansantaloutemme ei kasva, jolloin jaamme työt tasan. Työllistämme kaikki ja samalla lisäämme vapaa-aikamme, sillä lasku-uralla olevan kansantalouden yhteydessä pienetkin tuottavuusparannukset vähentävät työmäärän tarvetta. Julkishallinto kasvaa, puolustuksesta joudutaan leikkaamaan ja taantuva taloutemme tipahtaa penkkien väliin kansainyhteisön kokouksissa. Lopulta joku, jolla on parempaa käyttöä luonnonvaroillemme ja infrastruktuurillemme, ottaa ne käyttöönsä.

Tuottavuuden kasvattaminen sopii sinänsä molempiin tulevaisuudenkuviin. Toisessa sitä käytetään talouskasvun vauhdittamiseen, toisessa vapaa-ajan lisäämiseen. Kuitenkin toiselle se on välttämättömämpi kuin toiselle. Taantuvassa taloudessa sillä ei ole niin väliä.

Niinpä jatkan edelleen tietotekniikan hyödyntämisen mahdollistavan tuottavuuden parantamisen ilosanoman levittämistä. Uskon nimittäin siihen, että voimme menestyä tuon ensimmäisen tulevaisuudenkuvan, elinvoimaisen Suomen kehittämisestä. Sen sivussa voi se vapaa-aikakin sitten kasvaa.